Tausta
Miksi juuri Dexter tuli meille? Tässä minun tarinani oman, ensimmäisen koiran hankinnasta ja pitkäaikaisen haaveen toteutumisesta:
Koira on omistajansa näköinen?
Olin pienestä asti halunnut koiran, niinkuin varmasti moni muukin tyttö. Vanhempani eivät siihen kuitenkaan suostuneet, sillä tekivät vuorotyötä ja ajattelivat kai, että koira jäisi oman onnensa nojaan. Minulla olikin kaneja, rottia, gerbiilejä, kääpiöhamstereita, kesähevosia ja kesälampaita sekä kissoja, mutta ei koiraa. Kun vuonna 2000 muutin 16-vuotiaana Vaasaan opiskelemaan, ajattelin, että nyt on koiran hankinta lähellä. Olin koko pienen ikäni selaillut koirakirjoja ja rastittanut sieltä eri vaihtoehtoja, jotka sopisivat minulle. Rasteja oli sielä sun täälä…. 16-vuotiaana hieman viisastuneena aloin miettiä koiran käyttötarkoitusta, kokoa jne. Koiran pitäisi olla lyhytkarvainen, keskikokoinen, suorahäntäinen, ei dobermanni tai mikään liian ”pelottavan näköinen” 
ja koira tulisi seurakoiraksi. Hankin koirakirjan kirjastosta ja selasin sitä sivu sivulta, kunnes tulin Rhodesiankoiran kohdalle. En ollut koskaan kuullut kyseisestä rodusta, mutta koiran ulkonäkö viehätti minua suuresti. Aloin ottaa Rhodesiankoirista enemmän selvää ja printtasin siitä kuvia yhdelle A4:lle. Löysin kasvattajankin - Kennel Bawabun- johon soitin ja kyselin lisää kyseisistä koirista. Päätin kuitenkin lykätä itse koiran hankintaa myöhempään, sillä asuin yksiössä eikä se mielestäni riittänyt isolle koiralle ja olinhan juuri muuttanut vasta Vaasaan, joten mielessä oli Teuvan alavat maat ja tila, jota olisi riittänyt vaikka viidelle koiralle.
Valmistuin lukiosta 2003 ja koira oli jälleen mielessä. Nyt opiskelusta tulisi joustavampaa ja koiran hankinta saattaisi olla ajankohtaista… Nopeasti päädyin kuitenkin töihin opiskelun ohella ja vapaa-aika väheni entisestään. Aikaa ei meinannut välillä riittää edes omille harrastuksille. Olisi ollut hullua ottaa vielä lisäksi koira. 2004 tapasin Miikkan ja suurin piirtein toinen kysymykseni oli, että “oletko alleginen koirille?”. Ei ollut ja Miikkan vanhemmilta löytyi Tiibetinspanieli! Vuosien varrella, kun koiraintoni kasvoi, kerroin ajatuksestani Miikkallekin tarkemmin. Näytin Rhodesiankoiran kuvia A4:ltä, jonka olin printannut joskus viisi vuotta sitten. Miikka oli sitä mieltä, että koiran pitää olla pieni, mutta siitä vaihtoehdosta ei sen kummemmin keskusteltu.
2008 muutimme Seinäjoelle töideni perässä ja ostimme asunnon. Koirakuume oli yltynyt. Nyt olisi se takapihakin. Kun veljeni ja hänen vaimonsa vielä kertoivat hankkivansa koiran, niin tein lopullisen päätöksen: nyt se tulisi vihdoin ja viimein meillekin! Olinhan lykännyt päätöstäni jo melkein 10 vuotta! Siitä alkoi sitten paniikinomainen rumba ja jokapäiväinen käynti kasvattajien sivuilla. Palauttelin vanhoja tietoja Rhodesiankoirista mieleeni ja mietin vielä kerran, onko tämä se rotu varmasti. Lainailin koirakirjoja ja luin keskustelupalstoja. Lopulta kävimme Kennel Ikimbassa ja “varasimme” sieltä pennun. Mieleen on pysyvästi jäänyt leppoisa Okoa, joka istui minun ja Miikkan välissä sohvalla ja vaikutti valtavalta. Valitettavasti Himban astutus ei kuitenkaan onnistunut ja ajattelin odottaa Ikimban seuraavaa pentuetta. Olin hieman surullinen siitä, että vieläkin joutuisin odottamaan, vaikka olin kuitenkin varautunut siihen, että pennun saaminen saattaa kestää. Selailin silti vielä muidenkin kasvattajien sivuja ja siinä se oli - Fikishaan oli syntynyt 10 poikaa! Mietin, että kaikki eivät millään voi olla varattuja. Parin sähköpostin jälkeen sain tietää, että 3 poikaa etsii vielä kotia. Hippulat vinkuen ajoimme Juukaan, jossa pentue silloin oli. Pentukorista valittiin vaalea Dexter, joka oli hyvin pehmeän oloinen luonteeltaan.
Juhannuksen jälkeen 2009 haimme vihdoin Dexterin kotiin Varkauden ABC:ltä, jossa kasvattaja oli meitä vastassa Nalan, Surin ja Lauran kanssa. Laura kantoi Dexterin syliini ja sanoi: “Siinä on teidän pötkylä”.
