Meikä lähtee tänään Tahkolle Osuuspankin talvipäiville. Dexter jää Miikkan hoitoon kotiin viikonlopuksi. Voi kun tulee ikävä pientä… Maanantaina sitten tottistreeneihin, niin saadaan poika heti kuriin viikonlopun riehumisen jälkeen.
Olen parina päivänä vainonnut muita koirakoita. Hakeudun hakeutumalla ohitustilanteisiin ja kohta kaikki tunnistavat sen hullun, joka lenkkeilee kamelinsa kanssa. Voihan se olla hieman omituista, että muutan suuntaa yks kaks, kun huomaan takaa tulevan koiran ja ohituksen jälkeen kuljenkin taas perässä. kiäh, kiäh.
No mistäs tämä nyt kumpuaa? Pentulenkiltä! Sain viime sunnuntaina uusia ideoita ja olen ottanut ne heti käytäntöön. Tänään jopa heräsin aikaisemmin, jotta ehdin tehdä tarpeeksi pitkän lenkin ja löytää toisia koirakoita. Idea oli oikeastaan vanha, mutta näin sen uudessa valossa. Tapani mukaan pyydään Dexteriä sivulle, jos se loittoaa liian kauas, mutta ohitustilanteissa en ole tätä tehnyt. Olen ajatellut, että se kiihdyttäisi Dexteriä entisestään, jos se yhtäkkiä joutuisi käntymään kesken kaiken ja menettäisi näköyhteyden vastaantulevaan koiraan. Toinen mietintä on ollut se, että meidän käännökset haittaisi myös vastaantulevaa koirakkoa. Olenkin yrittänyt pitää vauhdin tasaisena ja ohittaa vastaantulevat normaalisti.
Viime pentulenkillä sain tosiaan sitten neuvon käyttää sivulle pyytämistä myös ennen ohitusta ja se itseasiassa toimi aivan päinvastoin kuin odotin. Se rauhoittaa ja rauhoittaa myös ehkä vastaantulevaa koiraa, kun Dexter joutuu välillä kääntyä palatakseen vierelleni. Tänään otin pitkästä aikaa jopa nakit mukaan palkitakseni D:tä hienoista ohituksista. Tosin tehokkuus riippuu kyllä aina vastaantulevastakin koirasta ja monesta muusta, mutta nyt on taas yksi valaistus koettu.
Jotta ei liian optimistinen kuva lenkeistä tulisi, niin kerrotaanpa kuitenkin yhdestä ei-niin-mukavasta ohituksesta. Törmäsin yhteen lähellä asuvaan naiseen, joka oli myös koiransa kanssa lenkillä. Koira on iso, musta villakoira tms. ja sillä on semmoinen välkkyvä heijastin… heheheheh. Koira on tullut joskus muulloinkin meitä vastaan, mutta paljon kauempaa. Nyt kyseinen ”välkky” (kuten olen koiran nimennyt) tuli sitten tiellä omistajansa kanssa vastaan ja pysähdyin Dexterin kanssa heidän luo rupattelemaan. Dexter alkoi vetää hulluna naisen koiraa kohti ja alkoi murista! Toinen koira puolestaan oli täysin välinpitämätön ja katseli muualle. Ihmettelin, mistä moinen käytös ja nostin pannasta kunnolla, että sain käännettyä Dexterin toiseen suuntaa, mutta sekös Dexteriä vihastutti ja jätkä päätti yrittää purra mua! Puremisyritys oli todella vaisu; pieni hipaisu hampailla, mutta se sai mut todenteolla ihmettelemään Dexterin käytöstä. Ilmeisesti se suuttui niin paljon mun estelemisestä, että päätti yrittää ojentaa mua. Illalla googletin “koira puree omistajaansa” ja oli lohduttavaa huomata, että google tunnisti kyseisen hauan jo ennen kuin pääsin lauseessa lopppuun 
. Tänään vielä kysäisin NouHaun Minnalta hänen mielipidettään ja analyysi oli, että nou hätä. Dexteriltä keinot vaan ei näytä loppuvan. Tällä hetkellä tuntuu, että se on onnistunut neuvottelemaan n. 30 cm etumatkan musta…
Mitäs muuta… Aion piinata lenkkeileviä koirakoita jatkossakin ja suunnitteilla on pyytää heitä pysähtymään hetkeksi, niin saan välkky-episodin uusiksi. Lisäksi aion pyytää heiltä saisinko ohittaa heidät useammankin kerran kuin vain kerran (tai sitten vain kävelen edestakaisin) hehehehehe.
Dexterin paskan syöntiin on tullut piste. En ole päästänyt sitä enää yksin pihalle, vaan menen sen mukaan ja seison kokkareiden päällä ja hymyilen ivallisesti, kun se yrittää kaivaa niitä jalkojeni alta. Dexterin laihdutuskuuri on toiminut ja se syö nykyään 3*1,5 dl nappuloita päivässä. Jokaisen ruuan eteen pitää lisäksi tehdä töitä, sillä vaikutti siltä, että alan olla joku hemmetin catering. D on virkeämpi ja palvelualttiimpi ja sekös sopii mulle.
Oltiin tänään hiihtämässä Järven jäällä. Aivan ihana ilma pitkästä aikaa! Yritettiin ottaa perhekuva itselaukaisulla ja kolmannella kerralla kaikki oli jopa samassa kuvassa! Äiskä näyttää vähän pallopäältä, mutta julkaistaan nyt kuva kuitenkin… Tutut voivat taas nauraa kuvalleni ja lisätä sen samaan arkistoon Notredamin kellonsoittajan ja kypäräpään kanssa .
Ohjelmaan kuului tietenkin myös jäätanssi
Voi tätä ihanaa yhdennäköisyyttä!
Tänään oli jälleen tottistreenit Kauhajoella. Ensimmäinen kierros meni vähän lämmitellessä, mutta toinen kierros olikin jo paljon parempi. Ennen ekaa kierrosta D törmäsi hallin ulkopuolella olevaan postilaatikkoon ja se ehti pelästyä. Hallin sisälläkin se vaikutti uupelolta ja sitten tietysti itse meinasin lopettaa leikkimisen, kun ei oikein onnistunut (täytyy nyt muistaa olla itse innokas!)… Onneksi ohjaaja kehotti vielä yrittämään leikittämään D:tä, jolloin se lähtikin ihan kivasti mukaan. Seuraamista tehtiin tällä kertaa nameilla varmuuden vuoksi. Seuraavalla kierroksella leikkiminen onnistui paaaljon paremmin ja sain D:n kantamaan esinettä! Jihuu! Pojaltahan tippuu kaikki suusta alta aikayksikön, mutta nyt se juoksi hienosti pallo suussa .
Voi olla, että Dexterin ikä ja mörkökausi vaikuttaa myös tuohon treenaamiseen, kun välillä se tuntuu pelkäävän jopa seiniä ja välillä sitten taas kaikki on hyvin. Höh, yritä nyt ottaa selvää. Vietti kyllä tipahtaa kuin kaivoon, jos vähänkään tulee yllätyksiä. Viikolla tottistelin Dexterin kanssa etupihalla ja heitin pallon vahingossa seinään vapautuksessa. Siitähän MR. D ei pitänyt lainkaan. Pelästyi ja lähti istuskelemaan ovelle… Piti tehdä kunnolla töitä, että sai sen sieltä edes vähän leikkimään uudestaan ja sitten tietysti varoa, ettei paineista sitä taas liikaa. Ei oo helppoa.
Reenien jälkeen käytiin metsätiellä kävelemässä. D spurttaili ihan innoissaan. Syvästä lumesta se ei välitä yhtään. Joka kerta se lähtee aluksi mun perään esim. pellolle, mutta tajutessaan, että nyt onkin syvempää lunta, se kääntyy ja lähtee takaisin tielle!
Suut makiaks!
Dexter tuijotti aikansa sämpylää, joka lojui toimettomana leikkuulaudalla. Sämpylä odotti kotiin Miikkaa, joka oli sen todellinen omistaja. Kun Miikkaa ei kuulunut kotiin, emäntä selaili sanomalehteä ja sämpylä seisoskeli edelleen laudalla, päätti Dexter hoitaa homman kotiin. Mutta sitä Dexter ei tiennytkään, että emännälle on kasvanut silmät selkään.
Kädet Dexterin kurkussa kiroilin sille ärräpäitä, mutta mitä tekee D: Ei mitään! Ainoastaan pyöritteli hetken silmiään ja katseli kulmiensa alta, että ollaankos tässä vielä hengissä? No hemmetti, ollaanhan sitä! Ei kun niellään loputkin sämpylät! Siinä vaiheessa kiehahti kunnolla ja ongin loput sämpylät kurkunperältä. Sen jälkeen oltiin vähän hippasilla ja kierrettiin olohuoneen pöytää. Tää hippa ei ollutkaan sitten kiva hippa lainkaan…. Lopuksi D lähti ulos istuskelemaan, kun minä keräilin märät sämpylät keittiön lattialta.
Tässä lähiaikoina on tullut mietittyä, minkälainen pakkaus tuo Dexter oikein on ja olen tullut siihen tulokseen, että aikamoisen luupään olen saanut. Jätkä ei pienistä hetkahda eikä luovuta. Jääräpäisyys yhdistettynä ei-niin-miellyttämisenhaluisella luonteella + maustettuna murrosiällä on ihanaa!
Dexter lähti kanssani perjantaina Tampereelle junalla, kun Miikka oli mennyt vanhempiensa luo jo etukäteen. Täytyy myöntää, että taas on pitänyt niin kiirettä töissä, etten paljon ehtinyt etukäteen junailua miettiä. Ennakkoluuloni olivat kuitenkin, että saamme vähän tilavamman paikan ja lemmikkivaunussa muuten ei varmaan hirvittävästi porukkaa ole. Arvelin, että Dexter saattaa alkumatkasta vikistä, mutta rauhoittuu varmasti omalle paikalleen ajan kanssa.
Perjantaina lähdin siis juna-asemalle ja otin viltin mukaan D:lle. Kyseessä oli onneksi pendolino, joten ei tarvinnut pelätä, että Dexter ei pääsisi rappusia ylös junaan (taajamajunissa kun rappuset on niin hirvittävän jyrkät). Vähän sisäänkäynnissä oli arkailua, mutta hyvin meni. Enemmän pelotti, että ovi paukahtaa yhtäkkiä kiinni ja D jää ulkopuolelle… Yllätyksekseni vaunu oli aivan täynnä ihmisiä! Dexter eteni käytävää pitkin kuitenkin sujuvasti, mitä nyt vähän haisteli ihmisiä ohimennen. Täytyy sanoa, että aika ahdas meininki oli kyllä laukkujen sekä koiran kanssa. Omalle paikalleni päästyä järkytyin. Kyseessä oli aivan tavallinen istumapaikka ikkunan vieressä ja käytävän puolella istui jo valmiina joku opiskelija omien tavaroidensa kanssa! Tapitin paikkaa hetken aikaa enkä kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miten siihen olisi pitänyt muka mahtua! Okei, Dexter olisi voinut mennä jalkatilaan, mutta mihin olisin sitten omat jalkani laittanut?! Talvitakit, kamppeet vielä mukana… ei hyvä. Jatkoin siis käytävää eteenpäin ja tulin vaunun loppuun, jossa oli ohjaamo. Hetken siinä pöyrittyäni huomasin tilavamman paikan ja sovin erään nuoren miehen kanssa, että istun siinä, kunnes hänen vierustoverinsa palaa ravintolavaunusta. Onneksi Dexter ei erikoisemmin välittänyt miehestä alkuun ja vielä suurempi helpotus oli se, että hän oli koiraihminen… Kauhea, jos vieressä olisi ollut joku koiranvihaaja… Tunnin aikana Dexter ehti kyllä karvata miehen housut, piti päätään välillä tämän sylissä, haisteli kriittisistä paikoista ja yritti loppumatkasta antaa vaivihkaan pusuja hänelle nousemalla puoliksi syliini. Ja sitten: Kanssamatkustajamme kertoi, että hänen kaverinsa oli hiljattain ottanut rhodepennun!
Tampereelle päästyämme Dexter veti voimiensa takaa junan ovelle ja pelästytti varmasti muutaman matkustajan, jotka eivät odottaneet näkevänsä vasikkaa junassa. Ovesta poistuminen tapahtui kuitenkin rauhallisesti, vaikka hetken jo epäilin, että Dexter rynnii ulos tyylillä “me first!”. Junamatkasta näin summa summarum: ihmiset on jotenkin puheliaampia ja ystävällisempiä koiran kanssa liikkuessa. Dexterin rotukin tunnistettiin kiitettävän hyvin matkalla ja itse olen tyytyväinen rodun varautuneisuuteen. Olisi ollut haastavaa istua tuntemattoman ihmisen vieressä, jos oma koira olisi täpistellyt koko matkan ja hyppinyt kaikkien syliin… Konduktöörille vinkkasin, että meidän paikka oli “hieman” ahdas. Reippaana hän tunnusti ongelman ja peri 5 euroa lemmikin kanssa matkustamisesta.
Tampereella Dexter pääsi Miikkan vanhempien kanssa heidän mökilleen. Lauantai illalla käytiin puolestaan Miikkan kaverin luona ja Iidesjärvellä. Sunnuntaina piti käydä moikkaamassa Ruskaa, mutta heppu oli sairastunut, joten siirrettiin tapaamista myöhempään… Ruskan tapaamisen sijaan käytiin sitten Näsijärvellä ja törmättiin sielä sattumoisin toiseen rhodeen! Rhodesiankoiranarttu oli Harjaselän kennelistä, mutta nimeä en muista. Koiruudet leikkivätkin hetken, mutta sitten daamille riitti. Ikää löytyi kuitenkin sen verran, että meidän junnari taisi olla hänen mielestään hieman liian täpinöissä .
Dexter on raapinut korviaan ja silmiään aina välillä, joten päätin ostaa apteekista alkajaisiksi korvanpuhdistusainetta, sillä korvakäytävät muuten näyttävät minusta hyviltä… ei siis toivottavasti mitään tulehdusta.
Korvatippojen käyttöohje menee näin: “Laita 4 tippaa ja hiero korvaa kevyesti. Anna eläimen ravistella päätään ja puhdista korva vanulla”. Helppoa siis! Vai onko? Ehdottaisinkin näin julkisesti, että korvatippojen käyttöohjetta muutettaisiin hieman tähän suuntaan: “Varmista, että sinulla on riittävästi apujoukkoja. Sulje kaikki ovet ja rajaa tila mahdollisimman pieneksi (näin estät koiran karkailun). Laita päällesi huonot vaatteet. Kuivaharjoittele tippojen laittamista jo etukäteen ja harjoittele myös hyvän kuristusotteen ottamista koirasta, sillä jos epäonnistut vain kerrankin tippojen laittamisessa, tietää koira ikuisesti sen jälkeen, mitä olet tekemässä. Älä lannistu. Korvatippojen kuuluisi osua korvan sisäpuolella, mutta saat papukaija- merkin jo pelkästä päähän osumisesta.”
Korvatippojen tuoksuinen Dexter lähti tänään tervehtimään ystäväänsä Oskaria. “Leikkiminen” kuvaa huonosti tapaamista… oikea termi voisi olla “ratsastus”. Voi pojat. Dexter huohotti hikeä puhkuen kokonaiset puolitoista tuntia ja yritti astua Oskaria. Oskari kantoi hätäpäissään hanskaa ja yritti saada D:tä kiinnostumaan siitä, mutta eih… Dexter kävi niin kuumana, että unohti jopa kakkahätänsä… Ja loput voitte päätellä itse. Kotiin tultuamme Dexter istui eteisessä itkien ja nytkin se voivottelee vähän väliä selkäni takana. Minulla on haastava tehtävä edessä; miten kertoa Miikkalle, että hänen poikansa taitaa olla.. shhhhhh.
Nyt on sitten elämän ensimmäinen tottisviikonloppu takana. Leiriä piti Johanna Nivala Kauhajoen Koiraharrastajien hallilla. Ensimmäisenä päivänä oltiin hallilla noin 8 tuntia ja toisena päivänä selviydyttiin vähän nopeammin. Yllättävän rankkaa oli, vaikka koko ajan melkein istuinkin .
Onneksi otin Dexterin mukaan, sillä mielenkiintoisen leiristä kuitenkin teki se, että myös itse sai osallistua. Me “saatiinkin” aloittaa ihan ensimmäisinä ja tehtävänä oli treenata niin kuin yleensäkin treenattaisiin. Hieman siinä sormi meni suuhun, kun hallilla oltiin vasta toista kertaa treeneissä, mutta yritin vähän leikkiä Dexterin kanssa, jonka jälkeen otin seuraamista ja istu-maahan-seiso- liikkeitä. Ennen omaa vuoroa ei oikeastaan jännittänyt, mutta kiusaantuneisuuden tunne tuli pikemminkin oman vuoron aikana, kun tiesi, että kaikki seuraavat ja sitten on se hiljaisuus…. Tämä oli aivan uutta mulle; yksilösuoritus, jota muut seuraa. Onhan sitä tullut jonkin verran pidettyä esitelmiä koulussa ja töissä eri henkilömäärille, ja vähän yli viikon päästä esiinnyn noin 150 hengelle, mutta tämä oli ihan jotain muuta… Musta on tullut urheilija!
Jokaisen oman suorituksen välillä pidettiin aina purku, jossa analysoitiin ohjaajan tekemisiä. Mulle ja Dexterille ei tullut sinänsä mitään uutta; leikkimistä pitää opetella vielä ja muistaa vapautus- käskyt sekä treenit pitää muistaa pitää lyhyinä. Uutta oli se, että pystyn ehkä palkata Dexteriä enemmän lelulla, mitä olen luullut. Ostinkin paikan päältä pallon ja heitin patukan mäkeen. Seuraavilla kierroksilla meitä sitten ohjattiin samalla, kun treenattiin. Yhteensä meillä oli 2 vuoroa per päivä. Ensimmäisellä Dexter ei oikein leikkinyt. Mua jännitti ja sitäkin- tosin tottisosuus meni aika lailla niin kuin yleensäkin. Seuraavilla vuoroilla päästiin jo enemmän tekemisen makuun.
Mulla onkin ehkä pallohullu poika
Harmittaa tosi paljon, että vasta nyt on oikeastaan löydetty hyvä paikka treenata. Aiemmin ollaan seisty kentillä sen tunnin verran ja koiran nassuun on tungettu nameja minkä ehtii ilman minkäänlaista viettiä… Tainnut tulle D:lle aika paska kuva tottiksesta, mutta ei voi mitään. Nyt on nyt, Dexter on vielä nuori ja oon onnellinen, että jossain vaiheessa heräsin ja jäin miettimään, miksei olla edistytty.
Tähän viikonloppuun vielä: koirakoita oli yhteensä 8, mikäli oikein muistan. Suurin osa oli jo edistyneempiä, mutta myös toisia pentuja löytyi. Oli kummallista, kuinka paljon havainnoitavaa ohjaajasta löytyy. Mun harjoittelijan silmissä kaikkien suoritukset näytti hyvältä, kun taas toiset puuttuivat joka asiaan, pilkun viilaajat :) .
Tämä viikko on alkanut hieman mukavammin kuin viime viikko. Viime viikolla Dexter veti hihnassa, ei kuunnellut ja koetteli hermojani. Sunnuntain pentulenkki oli jotain aivan käsittämätöntä, sillä Oskari oli pitkästä aikaa mukana ja sehän oli Dexteristä tietenkin super hienoa. Jo alkuunsa näki, ettei D:llä ole aikomustakaan kuunnella minua vaan yrittää Oskaria kiinni koko lenkin ajan. Oskari ja Dexter ovat tutustuneet toisiinsa jo kauan sitten, mutta eivät ole koskaan päässeet mittelemään voimiaan kunnolla. Lenkiltä kotiin tullessa hartiat kaipasivat mobilaattia ja tulin siihen tulokseen, että minun tarvii alata treenaamaan käsilihaksia…
Tällä viikolla minulla on taas uusi koira: se kävelee paljon nätimmin ja kuuntelee. Se taklaa minua lenkin aikana peräpäällään ja sipsuttaa omituisissa asennoissa- se on sen uusi keino saada hihnaa pidemmälle. Toisaalta täytyy myöntää, ettei D ihan tyhmä ole; onhan sitä hihnaa pakko antaa, kun toinen tekee suurinpiirtein kuperkeikkoja maanrajassa. Alapuolella oleva kuva on otettu joskus ennen joulua. Innokkaasti odotan, että tulee kevät ja valoisaa, jolloin saisin valokuvia pentulenkiltä, vaikka silloin tosin on taidettu siirtyä jo aikuisten ryhmään…
Viikonloppuna on tottisleiri Kauhajoella ja olemme sielä esimerkkikoirakkona! Lähinnä jännittää porukan määrä ja kuinka Dexter siihen suhtautuu, mutta eiköhän se siitä. Viikonloppuna luvassa siis lisää juttua.
