Dexterin elämää lakeuksilla

Olen ihan pieni sylikoira vain…

Dexterillä on selvästi vaikeuksia hahmottaa omaa kokoaan. Omasta mielestään hän mahtuu vallan mainiosti joka paikkaan! “Mahtuu, mahtuu” onkin yksi Dexterin motoista. Ei sohvalla tarvi olla kuin tassulle sopiva tila. Tilaa sekin ja kyllä ne ihmiset alkaa väistää, kun huomaa, että meikä poika aikoo kohta ponnistaa sohvalle…

Toinen Dexterin (tai sexterin niinkuin kaverini kummilapsi tokaisi) motto on “minun kynsiini ei kosketa”. Tässä Dexter on taatusti oikeassa, sillä olen surkea kynsien leikkaaja, joten parasta olisi lopettaa moiset toimenpiteet. Matkan varrella olen kuitenkin hieman rohkaistunut ja oppinut, että sen “koukun” voi ainakin huoletta leikata kynnestä, jolloin en osu vahingossa ytimeen. Eilen teoriani kuitenkin luhistui, sillä leikkasin Dexteriltä vahingossa liian paljon kynttä. D tietysti kiljaisi ja itse tajusin heti, että tällä kertaa se ei esitä. Verta alkoikin sitten tiputtaa sen verran mukavasti, että Miikka yritti teipata kynttä laastarilla. Arvaa pysyikö? No ei. Mutta jeesusteipillä pysyi! Rassukka asteli loppuillan jeesusteippi kynnessään ja haki lohtua pahoilta ihmisiltä.

Aamulla otin teipin pois, ettei D jyrsisi sitä yksinollessaan irti. Vuoto näytti tyrehtyneen hyvin. Nautin rauhallisesta aamusta ja sovittelin vaatteita, meikkasin, laitoin tukkaa ja hajusteita…. mutta odotas, kun astuin vessasa ulos: KÄÄÄK! Verta oli joka paikassa; lattialla, matolla, sohvalla… Kynsi perkele oli alannut taas vuotaa. Yritin tehdä uuden jeesusteippivirityksen, mutta huomasin pian, että vaikka osaankin koodata en ole kuitenkaan muovi-insinööri. Viritelmä ei kestänyt ja verta alkoi taas tiputtaa lattialle, vaikka olin juuri saanut ekan erän mopattua. Siispä tein nopeasti sotasuunnitelman eli soitin Miikkalle ja kysyin “mitä mä teen!?”. Ei peksua yksinkään voinut jättää. Muuten verta olisi joka paikassa….

Auttava puhelin kannusti menemään töihin myöhemmin ja hakemaan apteekista syövyttävää ihmepulveria, josta olemme kuulleet huhuja. Apteekissa sain sitten tätä “ihmejauhetta” tiskin alta (ihan tosi!), joka tuli n. 2cm*2 cm pussissa ja nimeksi paljastui kaliumpermanganaatti…. Maksoin siitä hurjat 50 senttiä ja sain neuvoksi etsiä ohjeet netistä, miten sitä käytetään koirille. Niinpä soitin taas auttavaan puhelimeen ja käskin etsiä ne ohjeet ja antaa neuvoja sitä mukaan, kun minä toimin. Haastavin seikka oli se, että minä osasin lausua “kaliumpermanganaatti” ja Miikka osasi kirjoittaa sanan googleen. Perhoskoirien palstalta löytyi hyvät ohjeet jauheen antamiseen. Itseä hieman jännitti, sillä pussin mukana tuli jos jonkinmoista varoituksen sanaa: “voimakkaasti syövyttävä, vaurioittaa helposti ihoa, värjää ihoa ja tekstiilejä, höyryjä ei saa hengittää..” Loppujen lopuksi kaikki meni kuitenkin hyvin. Menin Dexterin kanssa kylpyhuoneeseen ja levitin sanomalehtiä lattialle. Sitten topsilla töpötin jauhetta hieman kynteen ja avot! Jauhe oli tosiaan aika herkkää, sillä kaikki, mihin sitä vähäkin joutui, värjäytyi pinkiksi ja käteeni sain ruskeita pieniä läikkiä.

Pettymyksen jauheessa aiheutti se, ettei siitä kuulunutkaan “shhhhhh” ja noussut hyöryä, kun töpötin sitä D:n kynteen. Se olisi ollut siistiä.

Kiitos auttava puhelin, perhoskoirapalsta ja kärsivällinen koira

Oli sen verran mukavaa pari päivää sitten, että päätin lähteä jälleen hiihtämään. Tällä kertaa mentiin ihan ladulle. Jäällä on sen verran lunta, että omien reittien tekeminen käy voimille ja ärsyttää. Dexter pysyi yllättävän hyvin vierellä- tosin aina ladulle (eteen) tullessa se sai sukset kintuilleen, joten oppiminen kävi nopeasti. Kyrkkärin laduilla ei ollut muita, mutta eipä sielä ole valaistustakaan. Lisäksi laduilla olen nähnyt jalankulkijoita, toisia koiria sekä moottorikelkkailijoita- ei siis mitään nipoporukkaa… Hiihtäminen oli mukavaa ja vauhdikasta. Siinä oli semmoista yhdessä tekemisen meninkiä, kun koiruus ei ehtinyt haistella kaikkia pissoja ja kaivaa maasta jäisiä kakkoja. Välillä tuntui, että olin laskettelukeskuksen hississä, kun Dexter veti niin sujuvasti. Seuraavaksi vain “vyötä” hankkimaan, että saa remmin siihen kiinni. Nyt pidin sitä kädessäni ja välillä tuntui, että jouduin nykimään Dexteriä, kun otin porkilla vahtia. Päästin mä kyllä D:n taas välillä vapaaksikin, niin sai mennä vähän omia menojaan.

Eilen oltiin monien kuukausien tauon jälkeen koirapuistossa! Olin laiskalla päällä, joten ajattelin viedä Dexterin puistoon riehumaan. Nuorempana vein D:tä jonkun verran koirapuistoon, mutta jätettiin puuhat sitten jossain vaiheessa, kun alkoi tuntumaan, että puistoihin tuodaan jos jonkin sortin koiraa…. Itsekään en mikään aktiivinen puistossa käyjä ollut, mutta ehdin kuitenkin törmätä a) lapsiin + vauvaan! b) vihaisiin koiriin (kävi mm. lapsen kimppuun) ja c) aivan liian nuoriin pentuihin, jotka tärisi pelosta. Niinpä omani ja Dexterin turvallisuuden kannalta lopetin käynnit. Nyt sitten käytiin pitkän tauon jälkeen puistossa, mutta ikävä kyllä paikalla oli pari koiraa, jotka olivat agressiivisia D:tä kohtaan. Niinpä lähdettiin aika nopeasti pois… Dexterissä puolestaan huomasin leijonanmetsästäjän eli sen alkuperäisen käyttötarkoituksen: vaikka vastassa olisi kuinka vihainen ja suuri koira, alkaa Dexter jallittamaan sitä, hyppelehtii ympärillä ja hyökkäilee. Ei kyllä lainkaan mitään itsesuojeluvaistoa, mutta rohkea koirahan tuo rhode on ja periksiantamaton…

Mutta anyway; hiidosta tulee meidän seuraavan talven harrastus! Dexterkin on iso poika silloin ja jaksaa vetää mut vaikka Mombasaan asti! (Jos on elossa, sillä tällä hetkellä se on selkäni takana ja yrittää tehdä itsemurhan nielemällä palan lelulehmäänsä).

Tänään käytiin eläinlääkärillä näyttämässä Dexterin korvia. Se on raapinut toista niin, että korvaan on tullut pieni rupi. Eläinlääkärissä oli paljon muitakin koiria, mutta Dexter käyttäytyi hyvin. Kai se järkyttyi, kun oli niin monta koiraa vastassa, että tyytyi pelkästään katselemaan. Eteisessä saatiin myös punnittua Dexter! Hieman meni sähläämiseksi, mutta saatiin kuitenkin lopulta kaikki 4 jalkaa puntarille. Painoa oli 36 kg. Vastaanotolla Dexter pisti hanttiin korvien tarkastuksessa ja puristeli päätään. Eläinlääkäri ei nähnyt korvassa mitään, mutta otti vielä pienen näytteen hiivan varalta ja tutki sen saman tien. Hiiva-arvotkin olivat kohdallaan, joten puhetta tuli sitten mahdollisesta allergiasta, joka usein ilmenee korvien, silmien ja kasvojen kutinana… Kotiin otettiin kuitenkin korvatippoja, jotka helpottaisi kutinaa ja ruvet saisi parantua rauhassa. Toivotaan, että kutina on ohimenevää…

Lekurin jälkeen lähdettiin jäälle hiihtämään. Kuun valo valaisi koko järven, joten eteensä näki tosi hyvin. Alkumatkasta laitoin Dexterin liinaan ja se veti mut liikkeelle niin, että kaaduin . Sekös oli sen mielestä hauskaa. Yllättävän hankalaa suksien ja liinan kanssa. Välillä D kiersi ympäri ja liinakin kiertyi, välillä liina oli suksen ympärilä tai alla… Päästin Dexterin kuitenkin alkumatkan jälkeen vapaaksi, kun lähistöllä ei ollut ketään. Pari rundia hiihdettiin jäällä ja sitten D päätti, että nyt riittää ja juoksi rannalle. Taisi alkaa tassuja paleltamaan.

Hiihtäessä mietin, että Dexter on kiireinen koira. Sillä on aina kiire saada ruokaa, kiire päästä pihalle, kiire päästä sisälle ja kiire mennä nukkumaan… Siinäpä se sen päivä sitten onkin.

Olen parina päivänä vainonnut muita koirakoita. Hakeudun hakeutumalla ohitustilanteisiin ja kohta kaikki tunnistavat sen hullun, joka lenkkeilee kamelinsa kanssa. Voihan se olla hieman omituista, että muutan suuntaa yks kaks, kun huomaan takaa tulevan koiran ja ohituksen jälkeen kuljenkin taas perässä. kiäh, kiäh.

No mistäs tämä nyt kumpuaa? Pentulenkiltä! Sain viime sunnuntaina uusia ideoita ja olen ottanut ne heti käytäntöön. Tänään jopa heräsin aikaisemmin, jotta ehdin tehdä tarpeeksi pitkän lenkin ja löytää toisia koirakoita. Idea oli oikeastaan vanha, mutta näin sen uudessa valossa. Tapani mukaan pyydään Dexteriä sivulle, jos se loittoaa liian kauas, mutta ohitustilanteissa en ole tätä tehnyt. Olen ajatellut, että se kiihdyttäisi Dexteriä entisestään, jos se yhtäkkiä joutuisi käntymään kesken kaiken ja menettäisi näköyhteyden vastaantulevaan koiraan. Toinen mietintä on ollut se, että meidän käännökset haittaisi myös vastaantulevaa koirakkoa. Olenkin yrittänyt pitää vauhdin tasaisena ja ohittaa vastaantulevat normaalisti.

Viime pentulenkillä sain tosiaan sitten neuvon käyttää sivulle pyytämistä myös ennen ohitusta ja se itseasiassa toimi aivan päinvastoin kuin odotin. Se rauhoittaa ja rauhoittaa myös ehkä vastaantulevaa koiraa, kun Dexter joutuu välillä kääntyä palatakseen vierelleni. Tänään otin pitkästä aikaa jopa nakit mukaan palkitakseni D:tä hienoista ohituksista. Tosin tehokkuus riippuu kyllä aina vastaantulevastakin koirasta ja monesta muusta, mutta nyt on taas yksi valaistus koettu.

Jotta ei liian optimistinen kuva lenkeistä tulisi, niin kerrotaanpa kuitenkin yhdestä ei-niin-mukavasta ohituksesta. Törmäsin yhteen lähellä asuvaan naiseen, joka oli myös koiransa kanssa lenkillä. Koira on iso, musta villakoira tms. ja sillä on semmoinen välkkyvä heijastin… heheheheh. Koira on tullut joskus muulloinkin meitä vastaan, mutta paljon kauempaa. Nyt kyseinen ”välkky” (kuten olen koiran nimennyt) tuli sitten tiellä omistajansa kanssa vastaan ja pysähdyin Dexterin kanssa heidän luo rupattelemaan. Dexter alkoi vetää hulluna naisen koiraa kohti ja alkoi murista! Toinen koira puolestaan oli täysin välinpitämätön ja katseli muualle. Ihmettelin, mistä moinen käytös ja nostin pannasta kunnolla, että sain käännettyä Dexterin toiseen suuntaa, mutta sekös Dexteriä vihastutti ja jätkä päätti yrittää purra mua! Puremisyritys oli todella vaisu; pieni hipaisu hampailla, mutta se sai mut todenteolla ihmettelemään Dexterin käytöstä. Ilmeisesti se suuttui niin paljon mun estelemisestä, että päätti yrittää ojentaa mua. Illalla googletin “koira puree omistajaansa” ja oli lohduttavaa huomata, että google tunnisti kyseisen hauan jo ennen kuin pääsin lauseessa lopppuun . Tänään vielä kysäisin NouHaun Minnalta hänen mielipidettään ja analyysi oli, että nou hätä. Dexteriltä keinot vaan ei näytä loppuvan. Tällä hetkellä tuntuu, että se on onnistunut neuvottelemaan n. 30 cm etumatkan musta…

Mitäs muuta… Aion piinata lenkkeileviä koirakoita jatkossakin ja suunnitteilla on pyytää heitä pysähtymään hetkeksi, niin saan välkky-episodin uusiksi. Lisäksi aion pyytää heiltä saisinko ohittaa heidät useammankin kerran kuin vain kerran (tai sitten vain kävelen edestakaisin) hehehehehe.

Dexterin paskan syöntiin on tullut piste. En ole päästänyt sitä enää yksin pihalle, vaan menen sen mukaan ja seison kokkareiden päällä ja hymyilen ivallisesti, kun se yrittää kaivaa niitä jalkojeni alta. Dexterin laihdutuskuuri on toiminut ja se syö nykyään 3*1,5 dl nappuloita päivässä. Jokaisen ruuan eteen pitää lisäksi tehdä töitä, sillä vaikutti siltä, että alan olla joku hemmetin catering. D on virkeämpi ja palvelualttiimpi ja sekös sopii mulle.

Oltiin tänään hiihtämässä Järven jäällä. Aivan ihana ilma pitkästä aikaa! Yritettiin ottaa perhekuva itselaukaisulla ja kolmannella kerralla kaikki oli jopa samassa kuvassa! Äiskä näyttää vähän pallopäältä, mutta julkaistaan nyt kuva kuitenkin… Tutut voivat taas nauraa kuvalleni ja lisätä sen samaan arkistoon Notredamin kellonsoittajan ja kypäräpään kanssa .

Ohjelmaan kuului tietenkin myös jäätanssi

Voi tätä ihanaa yhdennäköisyyttä!

Suut makiaks!

Dexter tuijotti aikansa sämpylää, joka lojui toimettomana leikkuulaudalla. Sämpylä odotti kotiin Miikkaa, joka oli sen todellinen omistaja. Kun Miikkaa ei kuulunut kotiin, emäntä selaili sanomalehteä ja sämpylä seisoskeli edelleen laudalla, päätti Dexter hoitaa homman kotiin. Mutta sitä Dexter ei tiennytkään, että emännälle on kasvanut silmät selkään.

 Kädet Dexterin kurkussa kiroilin sille ärräpäitä, mutta mitä tekee D: Ei mitään! Ainoastaan pyöritteli hetken silmiään ja katseli kulmiensa alta, että ollaankos tässä vielä hengissä? No hemmetti, ollaanhan sitä! Ei kun niellään loputkin sämpylät! Siinä vaiheessa kiehahti kunnolla ja ongin loput sämpylät kurkunperältä. Sen jälkeen oltiin vähän hippasilla ja kierrettiin olohuoneen pöytää. Tää hippa ei ollutkaan sitten kiva hippa lainkaan…. Lopuksi D lähti ulos istuskelemaan, kun minä keräilin märät sämpylät keittiön lattialta.

Tässä lähiaikoina on tullut mietittyä, minkälainen pakkaus tuo Dexter oikein on ja olen tullut siihen tulokseen, että aikamoisen luupään olen saanut. Jätkä ei pienistä hetkahda eikä luovuta. Jääräpäisyys yhdistettynä ei-niin-miellyttämisenhaluisella luonteella + maustettuna murrosiällä on ihanaa!

Dexter lähti kanssani perjantaina Tampereelle junalla, kun Miikka oli mennyt vanhempiensa luo jo etukäteen. Täytyy myöntää, että taas on pitänyt niin kiirettä töissä, etten paljon ehtinyt etukäteen junailua miettiä. Ennakkoluuloni olivat kuitenkin, että saamme vähän tilavamman paikan ja lemmikkivaunussa muuten ei varmaan hirvittävästi porukkaa ole. Arvelin, että Dexter saattaa alkumatkasta vikistä, mutta rauhoittuu varmasti omalle paikalleen ajan kanssa.

Perjantaina lähdin siis juna-asemalle ja otin viltin mukaan D:lle. Kyseessä oli onneksi pendolino, joten ei tarvinnut pelätä, että Dexter ei pääsisi rappusia ylös junaan (taajamajunissa kun rappuset on niin hirvittävän jyrkät). Vähän sisäänkäynnissä oli arkailua, mutta hyvin meni. Enemmän pelotti, että ovi paukahtaa yhtäkkiä kiinni ja D jää ulkopuolelle… Yllätyksekseni vaunu oli aivan täynnä ihmisiä! Dexter eteni käytävää pitkin kuitenkin sujuvasti, mitä nyt vähän haisteli ihmisiä ohimennen. Täytyy sanoa, että aika ahdas meininki oli kyllä laukkujen sekä koiran kanssa. Omalle paikalleni päästyä järkytyin. Kyseessä oli aivan tavallinen istumapaikka ikkunan vieressä ja käytävän puolella istui jo valmiina joku opiskelija omien tavaroidensa kanssa! Tapitin paikkaa hetken aikaa enkä kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miten siihen olisi pitänyt muka mahtua! Okei, Dexter olisi voinut mennä jalkatilaan, mutta mihin olisin sitten omat jalkani laittanut?! Talvitakit, kamppeet vielä mukana… ei hyvä. Jatkoin siis käytävää eteenpäin ja tulin vaunun loppuun, jossa oli ohjaamo. Hetken siinä pöyrittyäni huomasin tilavamman paikan ja sovin erään nuoren miehen kanssa, että istun siinä, kunnes hänen vierustoverinsa palaa ravintolavaunusta. Onneksi Dexter ei erikoisemmin välittänyt miehestä alkuun ja vielä suurempi helpotus oli se, että hän oli koiraihminen… Kauhea, jos vieressä olisi ollut joku koiranvihaaja… Tunnin aikana Dexter ehti kyllä karvata miehen housut, piti päätään välillä tämän sylissä, haisteli kriittisistä paikoista ja yritti loppumatkasta antaa vaivihkaan pusuja hänelle nousemalla puoliksi syliini. Ja sitten: Kanssamatkustajamme kertoi, että hänen kaverinsa oli hiljattain ottanut rhodepennun!

Tampereelle päästyämme Dexter veti voimiensa takaa junan ovelle ja pelästytti varmasti muutaman matkustajan, jotka eivät odottaneet näkevänsä vasikkaa junassa. Ovesta poistuminen tapahtui kuitenkin rauhallisesti, vaikka hetken jo epäilin, että Dexter rynnii ulos tyylillä “me first!”. Junamatkasta näin summa summarum: ihmiset on jotenkin puheliaampia ja ystävällisempiä koiran kanssa liikkuessa. Dexterin rotukin tunnistettiin kiitettävän hyvin matkalla ja itse olen tyytyväinen rodun varautuneisuuteen. Olisi ollut haastavaa istua tuntemattoman ihmisen vieressä, jos oma koira olisi täpistellyt koko matkan ja hyppinyt kaikkien syliin… Konduktöörille vinkkasin, että meidän paikka oli “hieman” ahdas. Reippaana hän tunnusti ongelman ja peri 5 euroa lemmikin kanssa matkustamisesta.

Tampereella Dexter pääsi Miikkan vanhempien kanssa heidän mökilleen. Lauantai illalla käytiin puolestaan Miikkan kaverin luona ja Iidesjärvellä. Sunnuntaina piti käydä moikkaamassa Ruskaa, mutta heppu oli sairastunut, joten siirrettiin tapaamista myöhempään… Ruskan tapaamisen sijaan käytiin sitten Näsijärvellä ja törmättiin sielä sattumoisin toiseen rhodeen! Rhodesiankoiranarttu oli Harjaselän kennelistä, mutta nimeä en muista. Koiruudet leikkivätkin hetken, mutta sitten daamille riitti. Ikää löytyi kuitenkin sen verran, että meidän junnari taisi olla hänen mielestään hieman liian täpinöissä .

En ole surullinen. Näen vain ruokaa, jota haikeana katselen.

Dexter täytti tänään 9 kuukautta ja on ollut hirmuisen vaikea. Uhkasin laittaa koko koiran jo huutonettiin, kun lenkkeillessä mentiin miten sattuu ja kotona koetellaan selvästi hermoja. Mietin voisiko lähistöllä olla juoksuinen narttu… Käyttäytyminen on vain niin mahdotonta ja aiemmasta poikkeavaa kuin uusi koira olisi tipahtanut taivaasta yllättäen. Toinen, mikä voi vaikuttaa on se, että koko viikko on oltu nyt töissä. Tässä on kuitenkin ollut joulu, uusi vuosi ja loppiainen, ja tekemistä on ollut normaalia enemmän. Tämä viikko on Dexterin mielestä ollut varmasti kuollettavan tylsä.

Tänään oli onneksi parempi päivä ja lenkkeilyt sujui mutkitta. Päätin lähteä Dexterin kanssa Törnävän saarelle, missä Provinssi Rock järjestetään. Mutta mitä vielä! Latuja, latuja ja vielä kerran latuja! Hiihtäjät avautuvat yleisönosastoilla jalankulkijoista ja koirista, jotka pilaavat heidän latunsa. Minä avaudun kohta siitä, että joka hemmetin paikkaan on ne ladut pitänyt vetää! Onko tosiaan niin, että jalankulkijat saa ainoastaan kävellä pyöräteillä talvella. aaaaargh.

Törnävällä oli onneksi jotain reittejä jätetty jalankulkijoillekin, joten käveltiin sielä ristiin rastiin. Lopuksi ajoin vielä Kyrkösjärvelle, jotta pystyin päästää Dexterin vapaaksi. Dexter kiihdytteli, minkä koivistaan pääsi. Ulkopuolinen varmasti ajattelisi, että sinne meni sun koira…. mutta ei, kyllä se aina pysähtyy ja juoksee sitten takaisinkin päin . Huomenna ajattelin tehdä esineruutua tms. Dexterin kanssa. Olisi semmoinen yhdessä tekemisen meininki…

Provinssin pääportti

Minullako kiire?

Kiirettä pitää töissä ja päivät tuntuu venyvän. Dexterillä sitä ei näytä olevan lainkaan, paitsi hihnan päässä. Alkuviikosta ollaankin harjoiteltu hihnassa kulkemista ja äiskä on ollut tosi tarkka . Yritin leikkiä Dexterin kanssa erään lenkin jälkeen, mutta se katsoi päälleni aika lailla kysyvästi, että “ootko kuule nyt ihan tosissasi, että sun kanssa leikkisin kaiken tämän jälkeen, senkin diktaattori.”

Olen leikannut myös Dexterin kynsiä, sillä ne ovat salaa kasvaneet pitkiksi eivätkä ole kertoneet siitä minulle. Dexter ei tykkää kynsien leikkuusta, mutta se on pakotettu siihen. Yksi tassu päivässä pitää meidät kaikki iloisina

Noh, kiire jatkukoon vielä tämän viikon. Viikonloppuna voi ottaa rennosti. Kauhajoen tottistreenitkin peruuntuivat, kun pakkanen aiheutti vesivahingon hallilla. Toisaalta harmittaa, mutta toisaalta me ollaan harjoiteltu nyt omin päin seuraamista joka päivä ja sitähän se loppujen lopuksi on- yksinharjoittelua.

Tänään oltiin taas Kyrkösjärvellä. On se vaan niin ihme paikka. Nousin autosta ja ylläni leijaili tämä:

Jos olisin seiväshyppääjä, olisin saanut varmasti äijää jalasta kiinni. Dexter ei hypännyt heti autosta ulos, vaan tyytyi ihmettelemään aluksi moista takapenkiltä. Kyrkkärillä oli tällä kertaa myös muita koirakoita, hiihtäjiä ja moottorikelkkailijoita sään innoittamana. Aiemmin ollaan törmätty mm. mönkijäsafariin! Dexterillä riitti siis silmäiltävää ja vähän jännitti, että se lähtee johonkin suhaamaan, mutta onneksi pysyi lähettyvillä. Hiihtäjätkin saivat mennä vierestä ihan rauhassa eikä suksihirviö käynyt heidän välineisiinsä kiinni.

Dexterillä on hauska tapa innostua jäästä. Samanlaisen reaktion aiheuttaa myös mopatut lattiat, jotka ovat yleensä vähän liukkaammat. Aiheuttaakohan jää muiden koirissa tällaista liikehdintää?